Poik­ke­sin Tu­rus­sa, kun siel­lä jär­jes­tet­tiin vuo­tui­nen Suo­ma­lai­sen elo­ku­van fes­ti­vaa­li. Täl­lä ker­taa oli pa­lat­tu Nyr­ki Ta­pi­o­vaa­ran tuo­tan­toon. Vuon­na 1939 Ta­pi­o­vaa­ra työ­ryh­mi­neen val­mis­ti te­ok­sen Her­ra Lah­ti­nen läh­tee li­pet­tiin. Höl­mön le­vi­tys­ni­men ta­ka­na oli vuo­si­kym­me­nen­sä ken­ties ra­di­kaa­lein ko­ti­mai­nen elo­ku­va, joka pe­rus­tui tans­ka­lai­sen kir­jai­li­jan Kjeld Abel­lin näy­tel­mään Ka­don­nut sä­vel. Nimi on si­kä­li­kin osu­va, et­tä myös fil­mi on suu­rek­si osak­si ka­don­nut. Sii­tä on säi­ly­nyt noin puo­let ta­ri­nas­ta, suun­nil­leen kes­ki­vai­heil­ta.

Ka­don­neen sä­ve­len luon­net­ta ei suo­raan pal­jas­te­ta, mut­ta kat­so­ja voi aa­vis­taa, et­tä se on ih­mi­sen oma mi­nuus, elä­mä­ni­lo ja yh­teys mui­hin ih­mi­siin. Her­ra Lah­ti­nen on elä­mäs­sään teh­nyt kai­ken oi­kein. Hän on men­nyt nai­mi­siin vie­hät­tä­vän nai­sen kans­sa. Hä­nen puo­li­sol­laan on va­rak­kaat van­hem­mat. Li­säk­si Lah­ti­nen haa­vei­lee ylen­nyk­ses­tä kont­to­ris­sa. Se jää saa­mat­ta ja sa­mal­la mies ma­sen­tuu, oi­val­ta­es­saan et­tä var­si­nai­nen elä­mä on jää­nyt elä­mät­tä.

Elo­ku­van var­si­nai­nen tee­ma on pik­ku­por­va­ril­li­suus ja sen tu­kah­dut­ta­va vai­ku­tus. Tämä lin­kit­tää tal­vi­so­das­sa kaa­tu­neen oh­jaa­jan mes­ta­ri­te­ok­sen ny­ky­päi­vään. Tä­nään ta­lou­del­li­sen voi­ton ta­voit­te­lu on nos­tet­tu niin kes­kei­sek­si, et­tä muu­ta elä­mää on vai­kea edes ku­vi­tel­la. Kult­tuu­ris­ta ja kou­lu­tuk­ses­ta lei­ka­taan, hy­väk­syt­tyä on lä­hin­nä työn­te­ko ja (voi­tol­li­nen) yri­tys­toi­min­ta. Va­li­te­taan, et­tä meis­tä on tul­lut it­sek­käi­tä. Näin ei tie­ten­kään ta­pah­du au­to­maat­ti­ses­ti. Ih­mi­sil­le on lä­hes nel­jän­kym­men vuo­den ajan ko­ros­tet­tu, et­tä hei­dän on kil­pail­ta­va kes­ke­nään, ei­kä heik­kou­del­le ole si­jaa. Nyt sel­lai­nen yh­teis­kun­ta on saa­tu ai­kaan. Sa­mal­la lah­ti­set­kin ovat pa­lan­neet. Ne, jot­ka ei­vät osaa ol­la mu­ka­na kil­pai­lus­sa. Hei­dät lei­ma­taan so­peu­tu­mat­to­mik­si ja syr­jäy­ty­neik­si, sa­mal­la kun työt­tö­mil­le ol­laan ka­teel­li­sia va­paa-ajan vuok­si. 85 vuot­ta van­han elo­ku­van ajan­koh­tai­suus te­kee mur­heel­li­sek­si.

Rami Num­mi

Opis­ke­li­ja, Pori